6. Vuode
Muovinen rullaverho ikkunassa pimentää makuuhuonetta jonkun verran. Ainoastaan pitkä valoviiru seinällä yöpöydän yläpuolella osoittaa, että ulkona aurinko paistaa vielä tai jälleen. Elmar ei saa unta. Nousta tai jäädä makuulleen, kumpikin tuntuu yhtä hyödyttömältä. Hän on tuplannut Diclofenac-annoksen, kuitenkin viime tuntien ruumiinliikkeet repivät ristiselkää ikään kuin irti ja yhteen. Hän ei pysty tottumaan sänkyynsä. Puurunko seisoo neljällä jalalla, jotka tuntutuvat hänestä huterilta. Vaikka hänestä on tullut niin laiha ja heikko, hän pelkää, että runko voisi romahtaa kasaan hänen allaan. Puurunko pitää kasassa teräsjousia, joiden pitäisi tehdä vuoteesta kimmoisa, päällä on vain kahden sormen paksuinen patja. Kokonaisuus on kuitenkin niin tukeva, ettei hän osaa sanoa varmaksi, antavatko jouset hänen painonsa alla ylipäänsä periksi.
Helen hengittää hänen vieressään rauhallisesti ja tasaisesti. Hän on vetänyt peiton rintojensa yli, hänen tukkansa roikkuu tyynyn yli ja katoaa vuoteiden väliin syntyneeseen rakoon. Hän on etukäteen asettanut Elmarille kaksi ehtoa. Ensiksikin: olla hiljaa (lasten takia, Elmar olettaa), toiseksi: sulkea silmät (syytä hän ei tiedä). Miksi hän hyväksyi ne, ei hän tiedä sanoa. Hän ei edes tiedä, miksi hän ylipäänsä ryhtyi Helenin kanssa sukupuolisuhteeseen. Haluaako hän ylipäänsä Helenin kanssa sukupuolisuhteeseen, sitä Helenkään ei kysynyt. Elmar tunsi hänet mielettömällä tavalla ruumiissaan. Se lienee johtunut siitä, etteivät hänen silmänsä olleet mukana. Se johtui myös siitä, että Helen tuntui hänestä viileältä. Tämän koko ruumis oli viileämpi kuin hänen. Ei niin kylmä, että hän olisi hätkähtänyt. Suurin piirtein sellaiselta kuin viileä käsi. Ja koko ajan hän uskoi, että Helen ottaisi hänen ruumiinlämpöään itseensä, pakastaisi hänet vähitellen. Tai jopa imisi hänen ruumiinsa kokonaan omaansa. Alun perin hänen heikkoutensa auttoi Heleniä, samalla kun tämä upotti ylävartalonsa hänen reisiensä väliin (myös Helenin rinnat tuntuivat viileiltä ja kuitenkin vastustamattomilta).Elmar halusi mieluusti, että Helen istuisi hänen päälleen. Helen kieltäytyi. Siitä tuli monimutkainen asia, jossa Elmar ei saanut antautua. Jos hän ei olisi hallinnut itseään, olisi häneltä mahdollisesti rikkoontunut yksi tai kaksi välilevyä. Niinpä hän yritti löytää nautintonsa Helenin viileyden aiheuttaman kiihotuksen (joka oli toisenlaista kuin hän kotona tunsi) ja kivun välttämisen väliltä.
Varovaisin liikkein hän nousee lopulta ylös. Hän tietää, ettei uni tule enää takaisin. Seksi on tehnyt hänen ruumiinsa tyytyväiseksi, kuitenkin hänen ajatuksensa harhailevat. Elmar avaa television. Ohjelmia on suomeksi, englanniksi, ruotsiksi, japaniksi, saksaksi, espanjaksi, venäjäksi ja sellaisessa viidakkofilmissä mayaksi. Hän ei ymmärrä tekstitystä. Mutta sillä ei ole väliä. Hän seuraa kuvia ja ymmärtää siitä huolimatta kaiken. Koko lörpötys muodostaa vain ymmärtämistason, joka voisi ehkä vain täsmentää kaikkea. Tärkeä se ei ole. Hänestä näyttää, että se on kuin elämässä. Mihin kaikkea tätä löpinää tarvitaan, se on pelkkää aivokuoren kutinaa. Aivojen kuoren voisi kuoria pois kuin liikaa tummuneen leivän kuoren, maukas sisus säilyisi. Kuka tietää, hylätäänkö aivokuori jälleen evoluution seuraavassa vaiheessa. Evoluutiosta hänelle tulevat lapset mieleen. Koko hänen kauhea tilanteensa tulee hänen mieleensä. Hän näkee nyt pikkuiset yksiselitteisesti heikkoutensa syynä, vaikkeivät nämä voi sille yhtään mitään. Hän ei vihastu. Hän tuntee vain, että hänen täytyy tehdä jotain. Televisiossa nuori mayanainen, joka seisoo kaulaansa myöten vedessä, synnyttää juuri lapsen. Toinen hänellä on käsivarsillaan. Pian tämän jälkeen ilmestyvät Kolumbuksen laivat rannikon edustalle Tämä merkitsee enemmän tai vähemmän hänen loppuaan, kaikkien mayojen loppua, vaikkakin tämä kansa on Meksikossa yhä täysin olemassa. Helenin lapset nukkuvat sängyissään, pari myös peitoilla niiden edessä. Hän ottaa siron Nokian varovasti käsivarsilleen ja kantaa hänet ulos. Hän on löytänyt rappukäytävästä roskakuilun. Kannen sarana on jäykkä, muttei kiinniruostunut, luukku aukeaa. Hän työntää Nokian pää edellä sisään ja lykkää hänet talon kitaan. Tämä katoaa äänettömästi. Elmar menee takaisin ja hakee seuraavan lapsen, sitten vielä yhden ja vielä yhden. Hän ei tunne mitään tällä hetkellä. Pisa herää hänen käsivarsillaan. ”Mitä sinä teet”, hän sanoo. Kun Elmar ei vastaa, Pisakin vaikenee ja vain katsoo häntä suurilla silmillään. Hän ei puolustaudu. Suurempi kahdesta Karhusta, viimeinen lapsista, jää olkapäistään kiinni putkeen. Hänen sätkivät jalkansa pilkistävät ulos. Elmar ei voi työntää häntä enempää sisälle ja yhtä vähän vetää takaisin ulos. Hän saa potkun mahaansa ja herää yhtäkkiä. Hän tietää jo tällä hetkellä, että on tehnyt jotain kauheaa. Jotain joka on muuttava hänen elämänsä. Hän kiroaa sen hetken, jolloin avasi matkalaukun. Niin kuin hänellä olisi ollut valinnanvaraa.
”Mitä sinä teet siellä?”
Helen seisoo hänen takanaan ovella. Hänellä on lakana kiedottuna ylleen kuin tunika. Matka istuu hänen käsivarrellaan ja tunkee päänsä Helenin päätä vasten.
Hän näyttää unenpöpperöiseltä.
Elmar luo katseensa maahan.
”Ne ovat sinun omia lapsiasi.”
Minä tiedän, Elmar ajattelee, minä tiedän. Tällä hetkellä hän tietää sen. Hän ei ymmärrä, miten tähän kaikkeen on tultu. Hän haluaisi pyytää anteeksi, muttei voi. Hän ajattelee, että hänen täytyy nyt mennä. Hänen täytyy olla yksin ja hän uskottelee itselleen, että tämä on hänen rangaistuksensa. Mutta ehkä se on unta?
Avojaloin, vain T-paidassa ja housuissa hän juoksee rappuja alas kadulle. Yhä vain sataa ja on kylmä. Ei vaikuta siltä, että Helen ei seuraisi häntä. Elmar menee katua alaspäin, täytyy olla vielä yö, mutta valo antaa hänelle tunteen, että olisi aamupäivä. Hänellä ei ole aavistustakaan, mihin hän menee ja mitä on tapahtuva.
Suomentanut Heikki Lakkala
Comments