Korvakorujen vuoksi olin unohtaa toisen helsinkiläisen esineen, joka innoitti ja inspiroi minua. Se oli kermakannu romaanini suomentajan ja hänen ystävänsä Serhiyn asunnossa. Kannu, joka ojennettiin minulle kahvikupin lisäksi (paikallisen Arabia-firman tuotantoa) tuntui minusta oudon tutulta, vaikka en muistanut koskaan nähneeni lesbolaista lemmenleikkiä vastaavanlaisen astian koristeena. Minun muistikuvieni mukaan niissä oli aina heteroseksuaalisia pariskuntia, jotka olivat törmänneet jumalattariin metsäaukiolla. Sellaisia astioita oli isoäitini astiakaapissa ja ne olivat, kuten hän itsekin, kotoisin Thüringenistä. Myös Serhiyn kermakannu, kuten totesin vilkaistessani kannun pohjaan, oli valmistettu samaisella seudulla. Oscar Schlegelmilch, posliinitehdas Langewiesenissä. Sen tuotteita hankkivat kapioiksi ne, joiden rahat eivät riittäneet Meißeniin mutta jotka halusivat säilyttää porvarillisen julkisivun tapahtuipa mitä tahansa.
Ja melkoisia asioita tapahtuikin.
Serhiyn pikku kannu ei suinkaan päätynyt Suomeen perinteistä reittiä pitkin, vaikka Oscar Schlegelmilchin tuotteiden pääasiallinen vientikohde natsihallinnon aikana olivat Pohjoismaat ja yhtiö toimitti sodan jälkeen käyttöastioita ja mokkaserviisejä paitsi Neuvostoliittoon, joka oli sen pääostaja, myös Suomeen.
Lemmenleikki joutui kulkemaan kiertoteitä. Ensin Serhiyn ukrainalainen isoisä toi sen sotasaaliina mukanaan Saksasta Ukrainaan. Kuvittelen siis mielessäni 32-osaisen kahviastiaston, joka seisoo Menzingerin pariskunnan (lapsettomia, mies korpraalina Ukrainassa, vaimo myyjättärenä Nordsternissä, myöhemmin lastentarhanopettajana, mies haudataan ennen sodan loppumista Harkovaan, vaimo ei mene uudelleen naimisiin) astiakaapissa Berliinin Prenzlauer Bergissä. Pommitusten aikana kupit helisevät vastakkain ja joutuvat siksi erilleen toisistaan, Trude Menzinger näet käärii ne huolellisesti yksitellen Völkischer Beobachter–lehden kaksinkerroin taitettuihin sivuihin ja pakkaa ne matkalaukkuun, jonka hän ottaa mukaansa pommisuojaan aina ilmahyökkäyksen ajaksi. Sieltä Ukrainan 2. rintaman kersantti, kutsukaamme häntä tässä nimellä Grisha, löytää matkalaukun toukokuun 3. päivän aamuna 1945 kuljeskellessaan kuolemanhiljaisessa Berliinissä ja vie sen mukanaan Ukrainaan. Kuin ihmeen kaupalla kaikki 32 osaa säilyvät ehjinä seuraavat vuosikymmenet, mikä saattaa johtua myös siitä, ettei käytössä ole värejä haalistavaa ja kultausta kuluttavaa tiskikonetta, ja sitä paitsi kaikki käsittelevät arvokkaita astioita varoen. Oscar Schlegelmilch on jo aikoja sitten pyyhitty pois kaupparekisteristä (jo vuonna 1958 tehtaasta tuli Volkseigener Betriebin eli Kansan omistaman laitoksen Ilmenaun posliinitehtaiden tuotantolaitos numero VII ja vuonna 1972 se suljettiin kokonaan), kun kersantin pojanpoika Serhiy lähtee maailmalle. Hän päätyy, kannu matkalaukussaan, Suomeen, missä se nyt muutaman muuton jälkeen seisoo osana kahvikaluston puolikasta (toinen puolisko jäi Ukrainaan) kalliolaisen olohuoneen hyllyssä ja otetaan edelleenkin esiin vain aivan erityisissä tilanteissa.
Sodan loppumisesta on nyt kulunut 67 vuotta, kermakannussa ei ole yhtään halkeamaa, ei raapiutumia, ei edes pois hilseillyttä silmää. Se näyttää siltä kuin se olisi valmistettu eilen.
Saksassa tätä kannua ei luultavasti enää olisi olemassa. Trude Menzinger on kuollut, häneltä ei jäänyt perillisiä, mutta jos hän vielä eläisi, hän olisi varmaankin paiskannut kannun jossakin vaiheessa raivoissaan seinään tai joku hänen kummilapsistaan olisi pitänyt sitä joutavana kitschinä ja siksi aivan kuin vahingossa huitaissut sen pöydältä.
Kermakannu matkalla halki Euroopan. Voisin tarkastella koko päivän, jopa viikkoja ja kuukausia esineitä, jotka soluttautuvat mukaan historian suuriin tapahtumiin, kertovat siitä edelleen ja, harvoin kylläkin, myös muuttavat sen kulkua.
Comments